Kasattuamme ASW:n ja OH-CPT:n lentovalmiiksi likomärällä lumella, oli radiotestin vuoro. Hannu ja Pertti jäivät seuraamaan servojen elämää paikalle ja allekirjoittanut nappasi jalat alleen ja radiopuhelimen mukaan. Käveltyäni hetken, Hannu kertoi radioitse, että pientä värinää esiintyy. Jatkoin kävelyä ja hetken kuluttua Hannu kertoi värinän voimistuvan. Koneen nosto ilmaan ja värinä lakkasi välittömästi. Kävelin vielä hyvän tovin, kun radiosta kuului, että eiköhän se jo riitä. Hyvä niin, sillä tarpominen lumisella ja märällä pikkutiellä saa hien pintaan paremmallakin kunnolla varustetulle.

Saavuttuani takaisin varikolle, oli OH-CPT jo käynnissä. Jännitys alkoi hiipimään luihin ja ytimiin - tästä ei voisi enää perääntyä. Hannu rullaili auratulla alueella ja suuntasi kiitotielle. Välittömästi kun sukset tapasivat umpihangen, alkoi kone mennä nokalleen. Autoin nostamalla konetta ylös hangen päälle, mutta yritykset olivat turhia. Läpimärkä raskas lumi piti kuin pitikin Piperin maassa. Harmi, mutta toisaalta olin huojentunut, sillä ensilennon siirtyminen takasi ainakin sen, että koneeni on ehjä vielä illallakin.

Jos ei koelentoa, niin koeheitot on ainakin suoritettava! Nelimetrinen ei ole mikään helppo heitettävä, mutta lyhyen tutustumisen jälkeen Hannu totesi "gripin" olevan hyvä ja heiton suunnittelu saattoi alkaa. Heitot päätettiin suunnata tuulta vasten, jotta ilmanopeus olisi suurin mahdollinen. Koneen siipi on kapea, joten mielessä kummitteli mahdollinen sakkaus vauhdin vähetessä. No, rohkea rokan syö ja uhkarohkea koulun ruoan...

Hannu otti harjoitusmielessä pari juoksuaskelta ja kaikki alkoi olla valmista ensimmäiseen heittoon. Pertille vielä kamera käteen, niin jää jälkipolvillekin muisteltavaa. Juokseminen ei muuten ollut ihan helppoa vetisellä liukkaalla lumella. Kuitenkin muutaman juoksuaskelta muistuttavan liikahduksen ja rivakan riuhtaisun jälkeen ASW oli ilmassa! Kone lähti ilmaan hieman kallellaan, joten korjasin vastaan siivekkeellä. Pieni liike tuntui riittävän, sillä kone oli nopeasti vaakalennossa menettäen hitaasti korkeutta. Olin kuvitellut, että kone ei liitäisi pienellä nopeudella, mutta ilman korkeusperäsimeen koskemistakin, kone vain jatkoi liitämistään. Kun kone laskeutui alemmaksi, lisäsin hiukan vetoa ja liitäminen jatkui edelleen kunnes noin 30 metrin päässä runko otti hankeen. Parin metrin liukumisen jälkeen kone pysähtyi ja kallistui siististi siivelleen. Ensimmäinen lento oli tosiasia!

Heitimme vielä pari heittoa lisää, jotta sain edes hieman tuntumaa ohjaukseen. Kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä koneen käyttäytymisestä ei voi muutaman heiton perusteella tehdä, mutta vaikuttaa siltä, että pienetkin ohjausliikkeet ovat tehokkaita myös hiljaisessa vauhdissa. Ennen ensimmäistä hinausta täytynee liikkeitä pienentää vielä entisestäänkin.

Seuraavaksi täytyy alkaa suunnitella uutta koelentoyritystä. Savikossa homma ei luonnistune ennen lumien sulamista, sillä raskas keli tehnee lentoonlähtöyritykset hankaliksi jatkossakin. Toisaalta elämme jo huhtikuuta eikä lumen kaiken järjen mukaan pitäisi säilyä muutenkaan enää pitkään. Yksi vaihtoehto voisi olla Kiikalan kenttä, sillä siellä kiitotie on aurattu ja lentoonlähtö voisi tapahtua pyörillä. No, pohditaanpa asiaa muutama päivä ja palataan kirjoitusten merkeissä kunhan ensilento on tapahtunut.